That’s the question, and everybody knows who I am talking about. Of course. Tessa and Scott. This time not a fictional couple, but a real couple. Sort of.  Very real, well decorated, the sweetest, the most astonishing, glorious, victorious ice-dancing couple there ever was. Tessa and Scott.

So, I am an old woman and I’ve heard of Ed Sheeran, I wanted to find out if there’s anything for me in his music.  Hmmm…young talented guy but no flashes or lightnings were going through my body as I watched and listened his videos on YouTube…until this Eurosport video where ‘shining lights of ice dance’ (as the voice tells) Tessa Virtue and Scott Moir dance with Ed’s ‘Perfect’ (which was actually false music, the original on the video was and should have been ‘Long Time Running’ by Tragically Hip…)

So instantly I was a VM-fan. Years and years ago I loved to watch ice-dance, worlds, Olympics and European competitions on tv, and galas of course.  The legendary Torvill and Dean was the utmost pair on ice in my mind, and in the rest of the worlds too, I suppose. But there was so much everything happening in my life for the last twenty-five or so years, so ice dance happenings have gone by me unnoticing them. 

I was stunned, I watched the video tens of times, found VM’s Peyonchang Olympic performances (Jesus Christ!) and was even more stunned, surprised, enchanted, bewitched…I fell into a black beautiful hole called Tessa Virtue and Scott Moir.  And more videos I watched, ice-dance, interviews, documents (so-called), morning-tv-shows from Canada, the more I got intertwined to the dilemma all fans and gossip-oriented press (and the whole internet, it seems) was fussin’ about:  Are They Or Are They Not?

That is the question, indeed.  But what does it matter? VirtueMoir is undeniably the best athletic ice-dance couple that ever has been, they are better than Torvill and Dean, they are better than anybody has ever been in their field.  They are athletes of highest rank and more, they are artists.  They are most decorated ice dancers in the Olympic history and maybe in other fields too (Canada, 4Continents, North-America, Worlds).  So I ask again, what does it matter and why should we care if they get intimate or not, if Scott’s hands or lips should wander in those secret places on Tessa’s body elsewhere than on the ice?

There are huge amount of videos and blogs over the matter made and maintained by devoted fans and – of course –  by trolls.  These groups use clips from VM’s performances, interviews, news flashes of touches, glimpses, kisses, hugs, irrational phrases and combine them to oh! so romantic combos spiced by tunes called ‘forever yours’, ‘undying love’, ‘come away with me’ (and of course, Sheeran’s Perfect) and so on and on. Fans do it for their own belief and trolls for others’.

But, is there a real love story? Time and time again Tessa and Scott have told publicly that they are not dating, but yes, they do love and honor and respect each other.  Why doubt this? Why believe there must be more to it? A Romance?  A Hidden Romance?  And here’s the one thing that I – as an old woman and Scandinavian – cannot understand: if there is a real love story/romance between Tessa and Scott going on – why would they hide it? (Top bottom is the gossip that they are already married and parents of a child) For years? Whatever reason would that be? They are the sweethearts of all Canada – everybody loves them – I mean EVERYBODY – why hide the happiness and love ever after if all the world wishes that for them anyway?

I tell you all fans and trolls now, believe what they say and do not search hidden meanings in glimpses and finger movements on their performances on ice, public interviews or newly-wed-games they are made to participate.  But is there any indication other than these very public gestures of trust and affection that they are an item? Even any gossip from so called friends and not-so-close family, any sultry pics taken by paparazzies behind bushes or through stained windows?  Anything, folks?  I suppose not. Yet my interest in these two is not old, I ‘ve dug world wide web very hard, and nothing such comes out. Nothing that cannot be explained by devoted friendship and 21-years long partnership on ice. 

Fans watching Outlander wish Catriona Balfe and Sam Heughan to be a couple – but they are not. I had a dying wish that Elena and Stefan (a.k.a. Nina Dobrev and Paul Wesley) would ride to the sunset together  - but they didn’t.  So life is full of disappointments - and we have to deal with them -  whatever life brings for Tessa and Scott (hopefully many glorious and happy years together or apart) – as real fans we deal with it and basically understand – underlined by Scott in a resent interview - it is none of our business.

In 2014 there was made a ‘reality’ show of these two, and basically, I do not trust in these reality shows.  They are mostly bullshit and do have a tendency to blur the line between truth and fiction at the best.  And, so adorable and sweet and truthful as Tessa and Scott seemed to be in the series, no doubt their comments were more or less handwritten. We all know that sports on that highest level is hard work, harder than we (sitting on the living room coach) ever can imagine, the strain and stress must be unbearable at times.  But in the series these issues were resolved very lightly and easily, it seemed, and the relationship between the princess and the prince was explained very widely and, summa summarum, complex way.  It left me wondering why try to explain any of it if it a) is none of our business and b) is complicated, intense, not understandable for the public. (How to explain the nonexplainable as Ross Poldark used to say).

Well, since the series VirtueScott got silver from Sotchi, retired, made a glorious comeback, won gold from PeyonChang and became the legends of the ice dance. ‘Macigal’ is the word I use what comes to their performances on ice in South-Korea. And they are still constantly and continuingly asked about the nature of their relationship.  And they keep on telling of friendship, partnership, respect, trust and intensity of it all.  And fans and trolls keep on reading between the lines and telling the world how it is.

And how is it? Are they or are they not?  The complexity and blurriness of all the answers and explanations tell me that they know exactly where they stand.  And that is Ok, because it is none of our business.  They have skated over 20 years together, they are not stupid and they are human. They know by now, if there is any romantic or sexual attraction between them.  They are on their thirties (almost), they are grownups. Maybe ten or fifteen years ago they did not know, but surely they know now.  After all the mind coaching ja phycological training they’ve been able to get during these years, they know.

So folks, you’ve got to settle for this – Tessa and Scott are not an item, they are not doin’ it.  Maybe they have tried it on their teenage or early adult years (it would be a surprise if not), but for now, believe when they (and I) say they are not dating.

Tämä kirjoitus on vuoden takainen eli keväältä 2016, epähuomiossa poistettu mutta nyt siis palautettu, kuvaa en kyllä jaksa enää kaivaa takaisin. Anyhow, kakkokausi tästäkin on jo syöty - heikompi oli kaikin puolin kuin ykkönen - mutta niin oli kirjakin.  Kolmoskausi on jo tekeillä, luin jostain että syksyyn menee sen  tv- ensi-ilta.

 

Sing me a song of a lad that is gone,  

Say, could that lad be I?

Merry of soul he sailed on a day

Over the sea to Skye.

 

Sing me a song of a lad that is gone,

Say, could that lad be I?

Merry of soul he sailed on a day

Over the sea to Skye.

 

Give me again all that was there,

Give me the sun that shone!

Give me the eyes, give me the soul,

Give me the lad that's gone!

 

Billow and breeze, islands and seas,

Mountains of rain and sun,

All that was good, all that was fair,

All that was me is gone.

 

Kuullostaako tutulta ? Ja lauletaan skotlantilaisen kansansävelmän Skye boat songin säveleeseen. Robert Louis Stevesonin runo Bonnie Prince Charliesta.

Sehänse, Outlander – sarjan  tunnusmelodia. Tosin sarjan laulussa ’lad’(=poitsu) on vaihdettu ’lass’(=tyttö) sanaan.  Juuri kun olin päässyt jotakuinkin yli Poladarkista, silmieni eteen viskaantui tämä amerikkalaisten tekemä epookkidraama, joka perustuu parikymmentä vuotta sitten lukemaani Diana Gabaldonin viihdekirjasarjaan (eka osa siis ilmestyi joskus -90 luvun alussa). 

Outlanderin ykköskausi tuli jo Yleltä mennä vuonna, ja tarkoituksella jätin katsomatta, koska ekan osan osittain katsottuani päätin, että amerikkalaiset ei tätä hallitse (vain BBC osaa!) ja Clairen näyttelijä  Caitriona Balfe lähinnä ärsytti. No klassisesti työpaikan kaffipöydässä kuulin haltioituneita huudahduksia ja oma veljeni (VELJENI ???, hitsari-metsästäjä macho jumalan armosta) huokaili äänekkäästi torstai-iltojen ohjelmatarjonnan äärellä. Kuukasi sitten Poldarkin boxin kulutettuani loppuun oli sielussani iso musta romantiikka-aukko, johon sitten Netflixistä kuin varkain tämä Outlander sujahti.

Valehtelematta sekin on jotakuinkin kolmeen kertaan katsottu, kerran Netflixiltä ja tietysti boksi oli saatava omaan kirjastoon. 

Kirja (Muukalainen) aikoinaan ei niin järisyttävä ollut, ideana hyvä aikamatkailun ja seikkailuromantiikan sekoitus, sen verran hyvä kuitenkin että muistijälki sen lukemisesta ja olemassaolosta oli kirkas kun sarja Yleltä alkoi. Mutta lukukokemuksena kirja meni kolkyt ja risat ikäiseltä jotakuinkin Angelikojen kastiin, jotka murrosikäiseen upposivat kuin Arturin miekka kiveen mutta aikuisiällä tuntuivat jo banaaleilta. 

Outlander–filmatisointi on parempi kuin alkuperäiset kirjat. Tosifanit eivät tietysti tätä allekirjoita, mutta en olekaan kirjojen hardcore-fani. Kuukauden olen lukenut neljä sarjan kirjaa englanniksi ja suomeksi ja samanaikaisesti  sarjaa katsellut boxilta (en tietysti yhtä aikaa, mutta saman ajanjakson kuluessa).  Kirjoja vaivaa epäloogisuus joka tulee esille etenkin dialogeissa ja juonenkuvioissa. Filmatisoinnissa on tehty oiva työ dialogien kutistamisessa oleelliseen ja korjattu juonen epäjohdonmukaisuuksia kirjoihin nähden.  Esimerkkinä tästä on Matkantekijän(kirjasarjan II osa) ja Outlanderin kakkoskauden (oops…sekin on jo katsannon alla, neljä osaa nähty) eroavuudet. Pariisissa ollaan, Black Jack Randallin sadismin jälkivaikutukset Jamiessä eroavat uskottavuudessaan täysin tv-sarjan hyväksi. Kirjassa mennään melko kepein ottein seikkailusta toiseen kun ruudulla nähdään miten kokemukset syövät Jamieta ja suhdetta Claireen, niin kuin kuvittelisi oikeassa elämässäkin käyvän. Hieno suoritus.

Ja toinen ruusu menee niin boxin kuin NF:n kääntäjille. Kirjoissa on ylämaan puhuttu englanti käännetty jotenkin kummalliseksi sää ja mää kieleksi, josta syntyy lähinnä mielikuva vähä-älyisistä lampaann…,sarjan käännöksissä murteellisesti puhuttu englanti on käännetty yleiskielelle ja gael jätetty gaeliksi.

Diana Gabaldon kertoi jossain näkemässäni videonpätkässä, että osallistuu sarjan  kakkos ja kolmoskausien käsikirjoittamiseen – suhtadun siihen varauksella – pystyykö näkemään oman tuotoksensa karikot ja korjaamaan ne sujuvaksi käsikirjoitukseksi?  Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Yritänkö minä nyt tässä kertoa että amerikkalaiset ovat tehneet hienoa pukudraamaa ? No ei tämä mitään Ylpeyttä ja ennakkoluuloa a la BBc ole, mutta hyvää viihdettä kumminkin, ajoittain mennään ihan roimasti pehmopornon puolelle. Rakastelukohtausten kuvakulmat, perusteellisuus ja kesto ovat kyllä yllätys amerikkalaisessa tv-sarjassa, mutta lienee GoT:n vaikutusta se, ja onhan sarja jo leimattu naisten Game Of Thronesiksi (miksi? Kyllä olen nainen ja rakastan GoT:tä, ja veljeni-jonka jo mainitsinkin, tykkää enemmän Outlanderista).

Ja entäs sitten tämä Jamie Fraser sitten, jota Outlanderin tekijät kutsuvat  the king of men’ksi.  Täydellisen romanttinen sankari; kiltti, miehekäs, rohkea, urhea, ritarillinen, kiihkeä, uskollinen, rehellinen, intohimoinen, hauska; älykäs… ja komea.  Me naisethan tiedetään että näitä miehiä ei ole olemassakaan kuin suhteen alkupuolella pari viikkoa ja sitten näissä fiktiivisissä tuotoksissa, joihin voi omat unensa laskea mukaan.  Mutta Sam Heughan ah niin ihanasti saa meidät uskomaan tämän tyypin olemassaoloon – ja vain jaksan ihmetellä mikä Clairessa viehättää; nokkava, suulas, joka asiaan sekaantuva, itsepäinen, tottelematon, kaksinnaiva avionrikkoja…

Anyhow - yksi ruikean romanttinen ja yksi huikean  hyvä epookkidraama kahlattuna - en tiedä mihin ryhtyisin – illat ovat jo lämpimiä ja valoisia  - tylsää …

Pitkästä pitkästä aikaa sain toivomani, näin elokuvan joka kannatti katsoa. Elokuvan, jonka jälkeen hetken aikaa mittaan kaikkea, en vain muita elokuvia, tällä elokuvalla. Kenneth Lonerganin käsikirjoittama ja ohjaama Manchester By The Sea on mestariteos. Elokuva, jossa ei voi muuttaa mitään, jossa jokainen kuva, jokainen kohtaus on harkittu ja jonka 2 t 17 m kestossa ei ole yhtäkään täytesekuntia. Vaikka jossain sekunneissa ei olekaan toimintaa pään nyökkäystä tai poispäin katsomista enempää.

Lee Chandler (Casey Affleck) on tyly talonmies, joka avaa niin pytyt kuin viemäritkin, mutta ei siedä paskaa asiakkailtaan, saati baarissa ventovierailta. Normaalin työrutiinin katkaisee puhelu kotikaupungista ja Leelle kerrotaan että isoveli Joe on sydänkohtauksen saaneena sairaalassa. Lee lähtee entiseen kotikaupunkiinsa Manchesteriin ehtiäkseen vain hyvästelemään veljensä ruumishuoneelle. Niin katsojan kuin roolihahmon omaksikin yllätykseksi Joe on määrännyt Leen 16-vuotiaan teininsä  Patrickin huoltajaksi. Lee ei niele järjestelyä, ja karkeastikin toimien yrittää päästä irti sitoumuksesta.

Jos kuulostaa tutulta Hollywood-kaavalta, niin malttakaahan hetki, tämä ei ole sitä lajia. Lonergan purkaa tarinaa hitaasti takautumien kautta, kuva kuvalta pääsemme niiden syiden ytimeen, miksi Lee on eristänyt itsensä elämästä ja kaikesta inhimillisestä. Takautumissa kohtaamme hiukan renttumainen ja rakastettava Leen, jonka juhlimista pitää aisoissa kipakka vaimo,Randi (Michelle Williams), parilla on kolme suloista lasta. Elokuvan yleisvärikin vaihtuu menneen elämän muistoissa talvisen siniharmaasta kirkkaisiin keltaiseen ja lämpöiseen oranssiin. Mutta  musta pyörre tulee ja muuttaa jokaikisen henkilön elämän ja Leestä tulee elämää ja kosketusta vieroksuva ihmisraunio. Dramaattinen taitekohta on vailla turhia ylilyöntejä, joskin loppuunkulutettu Albinonin Adagio taustamusiikkina saattaa kuulostaa helpolta, jopa kliseiseltä  - mutta, ei , musiikki kantaa kohtausta ja synnyttää tunteen, että juuri tätä elokuvaa, tätä kohtausta varten Albinoni sävelsi Adagionsa.

Niin kuin  oikeasta elämästä tiedämme, kaikki asiat eivät ole korjattavissa Hollywood-lopuilla, elämä tapahtuu ja väjäämättä.  Leelle elämä tapahtui niin murskaavasti, että  hän torjuu kaiken, mikä voisi johtaa sovitukseen tai anteeksiantoon. Kohtauksessa, jossa Lee kohtaa kadulla vaimonsa Randin käy tämä selkeästi ilmi. Randi on siirtynyt eteenpäin ja yrittää tarjota Leelle anteeksiantoa, helpotusta, mutta Lee on kykenemätön ottamaan vastaan mitään, mikä keventäisi hänen taakkaansa.  Kohtaus on yksi  elokuvan viiltävimmistä ja osoitus siitä kuinka loistava käsikirjoittaja Lonergan on. Kohtaus on raastavaa keskustelua ihmisten kesken, joiden yhteinen kokemus on repinyt heidät erilleen , se on enemmän kuin roolisanoja, ilman suuria eleitä ja syvällisiä lauseita.  Michelle Williams on loistava ja Affleck kantaa Leen tuskaa ja itsesyytöstä tavalla, joka vähäeleisesti mutta selvästi tuo esiin trauman syvyyden ja korjaamattomuuden. Casey Affleck sai syystä Oscar-ehdokkuuden Robert Fordin roolistaan, Gone Baby Gone suoritus olisi myöskin sen maininnan ansainnut. Nyt jo tiedämmekin, että Affleck nappasi miespääosa-Oscarin tästä Lee Chandlerin roolistaan ja todellakin ansaitusti.

Ja onko tämä synkkä elokuva? On ja ei ole.  Leen ja veljenpoika Patrickin suhde tuo elokuvaan huumoria ja kepeyttä, joka loppua kohti luo  toivon valoa etenkin Leen elämään, eurooppalaiselle elokuvalle tyypillinen hengittävä, avoin loppu. Tämä on hienoin ja akvarellimaisin vedoin kerrottu tarina yli ymmärryksen ulottuvasta surusta ja usein unohdetusta totuudesta, että on olemassa niin suuria ja pohjattomia haavoja, jotka vain eivät parane.

Työkaveri on ollut kolme viikkoa influenzassa, paha tauti. Iso mies polvillaan. Mullakin onneksi oli sen verran flunssaa viime viikonloppuna, että sain todellisuuspakoisesti kahteen kertaan vedettyä tuon Poldark-boxin läpi – ja mulla on nyt kyllä kolmeviikkoista influensaakin pahempi tauti – Poldarkia eli aidan turner –oireyhtymä. Niin kuin jo edellisestäkin postauksesta voi päätellä.

Minä ole vanha ja varmaan vanhanaikainenkin nainen, olen aina ollut sitä mieltä että kunnon kirjallinen fiktio pesee tositeeveen sata-nolla.  Ja BBC:n pukudraamat eritoten.  Eli juurikin otolliseen maahan lankeaa tuo Poldark minussa – mutta kuitenkin ihmettelen miksi se niin kokonaisvaltaisesti minut hukutti. 

Kun tyttöni oli noin yksi-kaksitoistavuotias hän katsoi pari vuotta vanhemman serkkunsa kanssa Titanicin kymmeniä kertoja, Romeo ja Julia meni siinä mukana, ja The Aviator – eli kaikki mitä Leonardo DiCaprio vain oli ikinä tehnyt.  Kiusoittelin vahrhaisteinineitejä että taidatte vähän olla ihastuneita Leonardoon ja sain vastaukseksi kovin vakavalla naamalla ja käsien levittelyllä:  et kuule muumio nyt ymmärrä – Leonardo on vain niin hyvä näyttelijä !

Tuo oli hyvä veto jota olen käyttänyt monessa tilanteessa – ja etenkin nyt – Aidan Turner on vaan niin hyvä näyttelijä !  Poldark on varsin ristiriitainen hahmo, ei vain TV-sarjassa vaan Winston Grahamin kirjoissakin.  Kas, olen ajautunut jo niin pitkälle että luen 12-osaista kirjasarjan kolmatta osaa englanniksi, koska siitä ei ole koskaan suomennettu. Ja netistä seuraan kirjallisuusblogeja, joissa vertaillaan alkuperäisisä teoksia, 1970-luvun sarjatoteutusta ja tätä uutta.  Ja korjattakoon edellisen postauksen suuri virhe;  tämä BBC:n 2015 toteutus ei ole uusintaversio 70-luvun sarjasta vaan UUSI TULKINTA Grahamin teossarjasta – ja yllättäen kirjoille uskollisempi.

Kirjallisuusblogien lukeminen on syy tämän taudin pahenemiseen – väistämättä olen törmännyt spoilereihin  ja nyt suuri kysymys onkin, mitä ihmettä on tulossa ja kestääkö pieni sydämeni sen ?

Ross Poldark on täydellinen romanttinen sankari – BBC:n mukaan  Darcy,  Rochester, Heathcliff, Robin Hood ja Rhett Butler yhdessä persoonassa.  Hän on toisaalta synkkä, vihainen, katkera, petetty – toisaalta rehellinen, oikeudenmukainen, avulias, hyvään pyrkivä, joka haluaa nähdä ihmiset ihmisinä eikä luokkansa edustajina.  Mies, joka ei ymmärrä omia tunteitaan eikä osaa niin tuoda julki – toisaalta varsin selkeä tunteissaan Demelzaa ja Juliaa kohtaan ja surussaan kun Julia menetetään.

Siksi en jaksa ymmärtää miksi Winston Graham päätti tehdä Rossista pettäjän ja  - raiskaajan ?  Neljännen kirjan (Warleggan) loppuosassa tämän väkivallanteon kohteena on Elizabeth, joka on lupautunut Georgen vaimoksi jäätyään leskeksi. Ja turhautunut Ross ottaa Elizabethin väkisin. Bbloggarit ja muut tulkitsijat siis väittelevät koko netin leveydeltä oliko tämä raiskaus vai mikä.  Ja asiaa puidaan ja puidaan ja mitä se merkitsee Rossin ja Elizabethin suhteelle, mistä se on merkki, ja miten se on tulkittava kummankin persoonan kannalta.  Mutta minä olen täysin TEAM DEMELZAssa – miten Ross voi tämän tehdä Demelzalle ?  Miten Ross voi tehdä tämän itselleen – ja kuinka BBC voi tehdä tämän suosikkisarjalleen  ja heartthrob Alain Turnerin suosiolle ?

Eli paha tauti tästä tuli – oli hankittava 12-osainen kirjasarja, jotta minä tämän ymmärtäisin.

Rossin ja Demelzan rakkaus oli niin kaunista katseltavaa  – kuinka se lähti kasvamaan ja avautumaan kuin ruusunnuppu – sydän kurkussa katselin ja kuuntelin kuinka Demelza lauloi jouluna Trenwithissä – juuri se oli ratkaiseva hetki Rossille – hän ymmärsi rakastavansa.  Miten tämä ekan kauden keskeinen sisältö nollataan – ei ei ei, en tule kestämään sitä.  Mutta juuri tässähän ilmeisesti tämän sarjan ja hahmon koukuttavuus piilee – niin ristiriitaista ,niin sydäntäsärkevää ja niin kuin tosi elämässä  - ihmiset rakastuu uusiin ihmisiin vaikka eivät tahtoisi – vai ?

https://www.youtube.com/watch?v=ZUT0qBwCXuo

 

Kaksi vuotta meni että pätkähti, vanhenin sen verran, viisastumisesta ei kukaan uskalla sanoa mitään varmaa.  Olen katsonut varmaan kymmeniä elokuvia ja sarjoja tänä aikana ja vaikka pyrkimykseni on ollut niistä avautua tässä blogissa, on se tapojeni mukaan jäänyt tuhannen muun asian jalkoihin.  Olen jo sillä ikää että kaikkea pitää kokeilla kitaransoitosta airbrushingiin, jottei sitten mitään katuisi kuolinvuoteellaan, joskin juuri ne kokeilut ovat viimeisinä vuosina välillä melkoisestikin lähentäneet välimatkaani siihen kuolinvuoteeseen.

Anyhow, elossa ollaan, alive and kickin’.

True Detective (kausi 1) ja Game of Thrones ehdottomat sarjahuiput tässä parin vuoden gapissa. Fargo ja muutama muu siinä kintereillä, ei niistä sen enempää, eletäänhän nyt loistavien tv-sarjojen kulta-aikaa. Ainakin mikäli amerikkalaisia tv-kriitikoita on uskominen. Mutta enpä väitä vastaan. Downtown Abbey taisi siinä jo loppua, hieno sarja sekin.

Mutta varrotkaa naiset (!), huhujen mukaan Yle on syksyllä 2016 tuomassa ohjelmistoon (toivottavasti) puhdasta hunajaa.   Tunnustan selailevani The Daily Mailin nettiversion julkkissivut säännöllisesti.  Viime keväänä kävi sivustolla kova suhina kyseisestä tuotannosta.  En edes tiennyt asian minulle jääneen mieleen, ennen kuin Keskisen dvd-hyllyssä näin boxin Poldark ja sen kummempia ajattelematta pistin ostoskoriin.

Hiljaisena viikonloppuna, siippa rodinsa kimpussa ja aikuiset lapset omillaan, päädyin paremman tekemisen puutteessa syventymään boxiin.  Ja kävi vanhanaikaisesti -  ahmin koko boxin  - 8 tunnin jaksoa – enkä meinannut saada kyllikseni.  Kyseessä on 70-luvulla jo tehdyn BBC:n (ja muistaakseni mustavalkoisena näkemäni) Ross Poldark – sarjan uudistettu versio.  Romanttinen, seikkailullinen, jäntevä historiallinen pukudraama, juuri niin kuin vain BBC osaa. Ja se Poldark – Aidan Turner!

Jaksot, joissa Aidan Turnerin Ross Poldark – hahmo riisuu paitansa (niitä oli jokunen) aiheuttivat briteissä kuhinaa niin lehtien sivuilla kuin twitterissäkin.  Ja lopulta kun sellainen jakso (taisi olla neljäs) silmieni eteen avautui, ymmärsin kohinan. Jos voi luojan luoma mies olla komeampi/kauniimpi (huonoja sanoja nuo!), niin hän ei ole enää mies vaan jotakin ylimaallista.

Vaan nuorihan tämä Aidan on, 32–vuotias, joten siitä tuo otsikko.  Ja ajatuksesta että se mielestäni toiseksi paras mies, GoT:n Jon Snow Kit Harrington on alle 30-kymppinen.  Minä sentään voisin olla kevyesti ikäni puolesta jos en nyt mumma mutta äiti kuitenkin molemmille.

Aidan Turner on irlantilainen, tuorehko kasvo Turhuuden Markkinoilla (varmasti Hollywood kutsuu, ihan varmasti). Piti siis tarkistaa onko Aidanilla jo muita meriittejä. Ja NetFlixistä löytyi brittisarja Being Human, joka nyt on katselun alla. Hyvä löytö ja vaikka ilmeisen matalabudjetin sarja, lyö se tunnelmassa brittiläiseen tapaansa ameriikan veljensä kirkkaasti.  Mikään teinisarja se ei ole, sen verran brittiläis-eurooppalaiseen suoraan tapaan asiat – naimiset, tappamiset - esitetään.

Aidan on sopivan synkkä omantunnontuskissaan kahden maailman välissä kilvoitteleva vampyyri, eikä voi olla vertautumatta Angeliin, Angelin lieväksi tappioksi.  Brittit tekevät ihmissusista, vampyreista ja zombeista sarjaa kuin se olisi oikeaa elämää.  Amerikkalaiset tekevät selkeästi satua unohtaen kaikki tavallisen elämän lainalaisuudet, minkä kanssa brittien friikit joutuvat jatkuvasti ristiriitaan.  Ei ole tietoa onko ko. sarjaa koskaan Suomessa esitetty, mutta huonompaakin täällä on nähty.

Ja mitä muuta Aidanista löytyi? Jouluna briteissä esitetty Agatha Christie filmatisointi And The There Were None. Ja lisää kuhinaa – kukas se esiintyikään pelkkä pyyhe lanteilla minisarjassa ?  Ja twitteri lauloi:  'Drop the towel. Drop the towel’ ja ’Aidan Turner in a towel...worth the licence fee alone'.