Pitkästä pitkästä aikaa sain toivomani, näin elokuvan joka kannatti katsoa. Elokuvan, jonka jälkeen hetken aikaa mittaan kaikkea, en vain muita elokuvia, tällä elokuvalla. Kenneth Lonerganin käsikirjoittama ja ohjaama Manchester By The Sea on mestariteos. Elokuva, jossa ei voi muuttaa mitään, jossa jokainen kuva, jokainen kohtaus on harkittu ja jonka 2 t 17 m kestossa ei ole yhtäkään täytesekuntia. Vaikka jossain sekunneissa ei olekaan toimintaa pään nyökkäystä tai poispäin katsomista enempää.

Lee Chandler (Casey Affleck) on tyly talonmies, joka avaa niin pytyt kuin viemäritkin, mutta ei siedä paskaa asiakkailtaan, saati baarissa ventovierailta. Normaalin työrutiinin katkaisee puhelu kotikaupungista ja Leelle kerrotaan että isoveli Joe on sydänkohtauksen saaneena sairaalassa. Lee lähtee entiseen kotikaupunkiinsa Manchesteriin ehtiäkseen vain hyvästelemään veljensä ruumishuoneelle. Niin katsojan kuin roolihahmon omaksikin yllätykseksi Joe on määrännyt Leen 16-vuotiaan teininsä  Patrickin huoltajaksi. Lee ei niele järjestelyä, ja karkeastikin toimien yrittää päästä irti sitoumuksesta.

Jos kuulostaa tutulta Hollywood-kaavalta, niin malttakaahan hetki, tämä ei ole sitä lajia. Lonergan purkaa tarinaa hitaasti takautumien kautta, kuva kuvalta pääsemme niiden syiden ytimeen, miksi Lee on eristänyt itsensä elämästä ja kaikesta inhimillisestä. Takautumissa kohtaamme hiukan renttumainen ja rakastettava Leen, jonka juhlimista pitää aisoissa kipakka vaimo,Randi (Michelle Williams), parilla on kolme suloista lasta. Elokuvan yleisvärikin vaihtuu menneen elämän muistoissa talvisen siniharmaasta kirkkaisiin keltaiseen ja lämpöiseen oranssiin. Mutta  musta pyörre tulee ja muuttaa jokaikisen henkilön elämän ja Leestä tulee elämää ja kosketusta vieroksuva ihmisraunio. Dramaattinen taitekohta on vailla turhia ylilyöntejä, joskin loppuunkulutettu Albinonin Adagio taustamusiikkina saattaa kuulostaa helpolta, jopa kliseiseltä  - mutta, ei , musiikki kantaa kohtausta ja synnyttää tunteen, että juuri tätä elokuvaa, tätä kohtausta varten Albinoni sävelsi Adagionsa.

Niin kuin  oikeasta elämästä tiedämme, kaikki asiat eivät ole korjattavissa Hollywood-lopuilla, elämä tapahtuu ja väjäämättä.  Leelle elämä tapahtui niin murskaavasti, että  hän torjuu kaiken, mikä voisi johtaa sovitukseen tai anteeksiantoon. Kohtauksessa, jossa Lee kohtaa kadulla vaimonsa Randin käy tämä selkeästi ilmi. Randi on siirtynyt eteenpäin ja yrittää tarjota Leelle anteeksiantoa, helpotusta, mutta Lee on kykenemätön ottamaan vastaan mitään, mikä keventäisi hänen taakkaansa.  Kohtaus on yksi  elokuvan viiltävimmistä ja osoitus siitä kuinka loistava käsikirjoittaja Lonergan on. Kohtaus on raastavaa keskustelua ihmisten kesken, joiden yhteinen kokemus on repinyt heidät erilleen , se on enemmän kuin roolisanoja, ilman suuria eleitä ja syvällisiä lauseita.  Michelle Williams on loistava ja Affleck kantaa Leen tuskaa ja itsesyytöstä tavalla, joka vähäeleisesti mutta selvästi tuo esiin trauman syvyyden ja korjaamattomuuden. Casey Affleck sai syystä Oscar-ehdokkuuden Robert Fordin roolistaan, Gone Baby Gone suoritus olisi myöskin sen maininnan ansainnut. Nyt jo tiedämmekin, että Affleck nappasi miespääosa-Oscarin tästä Lee Chandlerin roolistaan ja todellakin ansaitusti.

Ja onko tämä synkkä elokuva? On ja ei ole.  Leen ja veljenpoika Patrickin suhde tuo elokuvaan huumoria ja kepeyttä, joka loppua kohti luo  toivon valoa etenkin Leen elämään, eurooppalaiselle elokuvalle tyypillinen hengittävä, avoin loppu. Tämä on hienoin ja akvarellimaisin vedoin kerrottu tarina yli ymmärryksen ulottuvasta surusta ja usein unohdetusta totuudesta, että on olemassa niin suuria ja pohjattomia haavoja, jotka vain eivät parane.