Pour Me Something Straight...
Lankesin viikonloppuna viettämään kaiken hereilläoloaikani Music Cityssä. Vuosi sitten syksyllä nieleksin muutaman jakson Nashvilleä, mutta oikean elämän asiat ajoivat ohi, ja unohdin koko jutun. Nyt kun sarja alkoi Suomessa (kuinkas ollakaan vuoden verran ensin muuta maailmaa kiertäneenä) kaivelin sen yönä muutamana netin kätköistä ja hotkin koko ykköskauden
Sarjan musiikki on luonnollisesti countryä, ja turha tosiaan odottaa muuta. Jos ei sitä siedä niin ei se mitään anna. Ja saippuasarjahan se periaatteessa on. Ihmissuhdemössöä ja valtapeliä politiikassa ja musiikkibisneksessä. Ihan kuin Kaunarit, paitsi että heitillä on rättibrändi ja tässä ollaan musiikkibisneksessä. Mutta – miksi tämä tarina nyt imaisi ? Tekikö sen musiikki ? No onhan sitä Gleetä ja Tremeä jo nähty eikä ne mua ole koukuttaneet, eikä se voi olla poikkeuksellisen erilainen tai mestarillinen juonenkulkukaan, sillä nämä jutut on niin nähty.
Vanha rakkaus uinuu, se on haudattu nuoruuden pettymyksiin, addiktioihin ja vääriin valintoihin, naimakauppoihin ja surkeaan ajoitukseen (joka on kait kestänyt 13 vuotta !). Ekassa jaksossa vaihdetaan niin merkittäviä katseita ja vakuutellaan niin uskottavasti että tässä vain ystäviä ollaan, että kenellekään katsojalle ei jää epäselväksi minkälainen tulivuori se siellä Raynan ja Deaconin ihon alla kytee. Ja sitten kymmenisen jaksoa kierretään kuin tasavahvat painijat molskia, otetaan vähän otetta öljytystä ihosta, mutta lipsuuhan se. Välirikkoa ja puhumattomuutta kunnes – oih! kuinka vanha romantiikon sieluni tykkäsikään 12. jakson hissikohtauksista ! ”Rayna, I’ve done talking ”.
Ja sieltähän se sitten tulee vielä muutama jakso eteenpäin - se johon koko alkukausi on introa ollut – The Great Reunion. Mutta käsikirjoituskoulussa on opetettu, että saippuasarjat loppuu jos kaikki alkaa olla hyvin ja onnellista. Ja onhan ollut tiedossa Tö Salaisuus, joka alkukauden on kuin Damokleen miekka leijunut etenkin Raynan ja Deaconin onnen yllä. Ja naamallehan se sitten räjähtää koko juttu. Aijaijai…oikeesti hei ! Rayna ja Deacon kuuluu yhteen, tää on niin väärin väärin kehitellä juoni niin että edellä mainitusta tulee mahdoton yhtälö.
Mutta hemmetti kun ne opetetaan siellä tekemään just noin, siellä amerikan käsikirjoituskoulussa. Kannatta kuitenkin katsoa, tai sitten ei.
Anyway, tämä musiikki tässä sarjassa, joo. Lienee niin tätä aikaa, Smash ja mainitut Treme ja Glee uponnevat samaan sarjaan joskin eri musiikkigenreen. Minä olen ollut nuoruudestani salainen countryfani ja eläköön worldwideweb joka tekee asiaan paneutumisen huomattavasti helpommaksi nyt kuin seiskytluvulla. Amerikka on täynnä kymmeniä ja satoja miljoonia levyjä myyneitä artisteja joista Suomessa ei o kuultukaan. Billboardin albumilistan tän viikon ykkönen on Keith Urbanin The Fuse ja kymmenen myydyimmän joukkoon mahtuu ainakin kolme muuta genren artistia (Luke Bryan, Florida Georgia Line ja Sheryl Crow countryalbumillaan). ABC:n Nashville-sarja on jotakuinkin kuulemma kamppaillut jatkostaan huonojen katsojalukujen takia (vain alle kuusi miljoonaa per jakso), mutta sarjan soundtrackit ovat olleet Amazonin myydyintä ynnä iTunesien ladatuinta kamaa koko kesän.
Joka jaksossa on 2-3 uutta biisiä, ja kuulemma on työlästä löytää ne koska tuottajat joutuvat samoille apajille levy-yhtiöiden ja artistien kanssa lauluntekijöiden tuotoksista. . Yllätyshän ei tietysti ole se, että kaikki castatut näyttelijät laulavat oikeasti itse, ameriikassa showbisneksessä pärjää usein juuri nämä monilahjakkaat. Hayden Panetterien laulutaito on hyvä, muutama Connie Brittonin live esiintyminen Youtubessa paljastaa että ihan niin hyvä hällä se ei oo. Clare Bowen on ihana Scarletin roolissan, kuin keiju jonka ääni soi kuin hopeakello.
Naiset on vahvasti ja uskottavasti kirjoitettuja jos sillä nyt saippuasarjassa mitään merkitystä on – mutta merkistystä naisena minusta on sillä miltä miehet sarjassa näyttää. Aaaah ! Ja näyttäähän ne, hyviltä. Ja esiintyvät riittävästi ilman paitaa, etenkin nuori Gunnar ja niin kertakaikkisen törkeän ihana piinattu arkkityypin kitaransoittajarenttu Deacon (Charles Esten). Melkein jopa niin, että tällähetkellä tunkee tuonne mun 10 Sexiest Men Alive – listalle johonkin väliin. Deacon kellistää niin monta naista ekalla tuotantokaudella että niitä rintalihaksiakin ehtii ihailla.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.