Kolautin kalloni halki tässä muutama viikko sitten kun kaikkien käytännön ohjeiden vastaisesti lähdin luistelemaan ilman kypärää.  Edellisestä päävammasta sentään olikin jo kolme ja puoli vuotta, eikä niitäkään tuhoja ole ihan vielä saatu korjattua.  No, sairauslomaa aivoruhjeeseen ja mitäs muuta ihminen voi tehdä kuin lähteä todellisuuspakomatkalle johonkin mukavaan periamerikkalaiseen kohteeseen.  Tälläkertaa kohteeksi Netflixin avustuksella valikoitui Nebraska muutama vuosi jälkeen ameriikan kansakunnan rikkirepineen sisällissodan eli Hell On Wheels.

Suomeen ei ole vuosikymmeniin rantautunut länkkärisarjaa lukuun ottamatta eeppisiä mittasuhteita saavuttanutta Deadwoodia. Mulla ei ole mitään käsitystä mikä tilanne oikeasti rapakon takana on ollut, onko siellä tuotettu jotakin westernin suuntaista vai ei, mutta epäilen että ei ainakaan kovin onnistuneesti, koska tännehän kaupallisesti menestynyt sarja vuorenvarmasti olisi tuotu.  No nyt löytyi Hell On Wheels Netflixistä (enkä siitäkään tiedä onko jo näkynyt maksukanavilla). Työkaverin suosituksesta katsoin alkua – vähän päästä lisää ja niin olin myyty.

Sarja näytti ensalkuun köyhän miehen Deadwoodilta. Teltta-hökkelikylää, kuraa, saastaa, puolialastomia huoria ja halpaa wiskiä suoraan pullosta, kyynistä voitontavoittelua ja kylmäveristä tappamista. Eli kaikki D:n hyveet mukana. Mutta siinä missä Dwood rikkoi westernin yleiset stereotypiat, käytti kieltä jonka itsetarkoitus oli jo häiritsevää ja juonenkäänteitä joista vanhan testamentin kirjoittajatkin olis olleet kateellisia, Hell On Wheels käärii uudesta vanhaa ja vanhasta uutta pakettia, uuden näköistä mutta jotenkin niin tuttua. Hell On Wheels on helpommin katsottava kuin Deadwood, ja varmaan vähemmän kunnianhimoinen taiteellisesti, mutta siksi juuri niin koukuttava.  HoW ei sorru kovin syvälle totuttujen tv-länkkäreiden kliseisiin eikä toisaalta karkeudessa yllä Dwoodin rosoisuuteen – mutta kuraa, paskaa, oksennusta, väkivaltaa, kuolemaa ja köyrimistä riittää siinä määrin, että tässä tv-sarjojen kulta-ajassa se lunastaa paikkansa keskimääräistä parempana.

Cullen Bohannon osoittautui klassiseksi auringonlaskun ratsastajaksi; kostajaksi joka saapuu kaupunkiin etsimättä muuta kuin kostonsa kohteita. Bohannon on tappaja, mutta ah niin oikeista syistä. Säälimätön tilanteen vaatiessa, southern gentleman, omat heikkoutensa tunteva ja toisaalta tekojensa seuraukset kantava  ja kuitenkin jotenkin niin hankalasti määriteltävä.

Käsittämättömän komea  Anson Mount (ja taas vain järjestys sexiest man alive-listallani menee uusiksi) on Bohannon,  ja minä ihmettelen että miksei ennemmin ole häntä filmeissä näkynyt ?  Missä tätäkin miestä on pidetty ?  No Netflixistä löytyi pari leffaa; Crossroads  (kyllä juu, Britney Spears pätkä) ja melko uusi Osama Bin Ladenin löytämisestä tehty doku-fiktio, joissa Anson  esiintyy  alkuteksteissä.  Ne oli siis katsottava heti. Crossroads on ihan teinikamaa, mutta Anson/Benistä nähtävissä jo upea ulkonäkö - miksi ei siis poikinut lisää valtavirtarooleja?.  Toivon mukaan HoW tekee Anson Mountille mitä ER  George Clooneylle.  Rakastin lurjus-naistennaurattaja-tohtori  Rossia ensisilmäyksestä enkä meinannut toeta hänen lähdöstään, mutta nytpä mies onkin Oscar-palkittu ohjaaja-näyttelijä ja edelleen niiiiiin charmant. (Anson Mount osoittautui muuten varsin koulutetuksi teatterinäyttelijäksi ja Columbian yliopiston näyttelijätyön professoriksi, ehkäpä siinä syy kaupallisten filkkaroolien puutteeseen.)

Bohannonin naisasioista kirjoittelen sitten toisen kerran – niissä kun kässärinkirjoittajat eivät pääse raamattunsa sanelusta irti.  Että kun Bohannon onnea löytää – antaa se juonen kannalta melko ennalta aavistettavia asioita odottaa.